Elämässäni oli ollut monia tilanteita mistä en olisi selvinyt ilman Francisia. Hän oli kuin minua suojeleva enkeli. Francis oli ehkä ainoa ihminen jolle pystyin kertomaan aivan kaiken.
Poika kantoi minut takaisin Myrskykartanoon vahvojen käsiensä avulla ja vuoteeseeni asti.
"Jos tarviit mua niin oon tässä, voin jäädä tänne vähäksi aikaa jos haluat? Vaikka siihen asti että nukahdat?", Francis sanoi ja nyökkäsin ja katsoin poikaa itkusta punaisilla silmillä.
Francis otti huovan ja levitti sen ylleni.
Itkin vielä jonkin aikaa mutta lopulta uuvahdin ja vaivuin uneen.
...
Heräsin ja oloni oli jo huomattavasti parempi. Nousin ylös vuoteesta ja katsoin itseäni peilistä. Näytin kertakaikkisen kamalalta.
Aivan ensimmäiseksi menin suihkuun ja tuntui erityisen ihanalta vetää sitten puhtaat vaatteet päälle. Täksi päiväksi valitsin valkoisen t-paidan, harmaan pitkän neuleen ja mustat ratsatushousut. Hiukset jätin märkinä avoinaisesti. Pesin vielä hampaat, laitoin kevyen meikin ja söin aamupalaksi muroja ja ananasmehua.
Ollessani valmis lähtemään ulos ihmistenilmoille laitoin takkini päälle, vedin syvään henkeä ja painoin huoneeni ovenkahvan alas ja astuin käytävälle. Sitten kävelin satoja kertoja kävellyn tutun käytävän päähän ja poistuin kartanosta pääovien kautta ja lähdin kulkemaan ripeää tahtia talleja päin.
Talleilla katseeni saavutti ensimmäiseksi Rickin joka jutteli käytävällä Tylerin kanssa.
"Heii!", Rick sanoi huomattuaan minut.
Hymyilin nopeasti, annoin pusun Rickin poskelle ja jatkoin sitten matkaani Ransun karsinalle ja kopautin kevyesti karsinan ovea.
Ransu kääntyi ja sen suuret sysimustat lempeät silmät katsoivat minua.
"Kaikki okei?", Ransu kysyi ja nyökkäsin sille.
"On nyt ihan okei", vastasin hymyillen ja otin Ransun halaukseen.
Ehdin viettää vain pienen tovin Ransun kanssa kun joku juoksi karsinan ovelle ja rykäisi.
Käännyin ja näin siinä seisovan ritarin joka seisoi selkä suorassa.
"Teidän majesteettinne", mies sanoi.
"Smitty! Heii! Ja muista että minua voi sinutella", minä sanoi ja hengen vedon jälkeen jatkoin: "Mitä teet täällä? Onko äitini täällä?"
Smitty oli yksi vanhempieni luotetuimmista ritareista ja tämä mies oli kuulunut elämääni niin kauan kuin muistan. Hän oli usein ollut minun ja Cindyn vahtina.
Smitty näytti hieman huolestuneelta, hän veti henkeä ja sanoi: "Kyllä, kuningatar on täällä yhdessä siskosi kanssa. Äidilläsi on erittäin tärkeää kerrottavaa, seuratkaa minua"
Asian täytyi olla erittäin erikoista, sillä äitini oli jättänyt valtakunnan täysin mummin haltuun. Isänihän on kuollut muutama kuukausi sitten.
Smitty johdatti minut ulos lohikäärmetallista ja pysähtyi ja minä pysähdyin ritarin viereen.
Kuulin hevosten kavioiden kopsetta ja pian puiden takaa ilmestyi ratsukoita ja kärjessä ratsasti äitini ja heti hänen perässään Carita ja heidän jäljessään pieni joukko ritareita.
Myös Cindy oli haettu kartanosta ja siskoni asettui seisomaan vierelleni.
Verona äitini pysäytti hevosen ja Smitty riensi pitämään kiinni hevosen ohjaksista kun äitini laskeutui ratsailta ja käveli Carita kannoillaan luokseni.
Ensimmäisenä hänen kasvoilleen nousi hymy nähdessään minut ja Cindyn ja hän otti meidät molemmat syleilyynsä.
"Minun rakkaat tyttäreni!", hän sanoi. Halailun jälkeen katsoin äitiäni suoraan silmiin ja rutistin kulmakarvojani.
"Mikä on hätänä?", minä kysyin.
Äitini veti syvään henkeen ja katsoi minua ensin silmiin ja sitten Cindyä ja painoi päänsä alas.
"Mummi... kuoli sydänkohtaukseen pari päivää sitten...", äitini sai lauseen tulemaan suustaan ja minun ja Cindyn silmäkulmista alkoi vuotaa kyyneliä ja riensimme halaamaan toisiamme.
Hetken vallitsi totaalinen hiljaisuus eikä kukaan tiennyt mitä sanoa.
Sitten äitini jatkoi: "Minä en kerkeä olemaan kauaa täällä, täytyy palata mahdollisimman pian takaisin kotiin ja Cindy on sinun aikasi palata myös, Bella... ensimmäiseksi haluan sanoa että ymmärrän kyllä että sinun on tärkeä jäädä tänne... ja kävithän sinä vasta kotona... mutta haluaisin puhua kanssasi vielä kahden kesken ennen lähtöämme"
Nyökkäsin ja lähdin johdattamaan tietä.
Mentyämme riittävän rauhalliseen paikkaan äitini silitti hetken poskeani ja katsoi suoraan silmiini ja sanoi: "Tiedäthän että minä rakastan sinua aivan älyttömän paljon ja että olen ylpeä sinusta"
Hymyilin ja nyökkäsin.
"Seuraava asia minkä kerron sinulle on asia jota minun on täytynyt pitää tiedossa näin pitkään, tähän päivään saakka isäsi kanssa. Olen pahoillani ettei isäsi Raye päässyt kertomaan asiaa yhdessä minun kanssani, sillä tämä on päivä kun minun täytyy kertoa asia sinulle sillä niin isäsi halusi"
Olin hieman hämilläni ja lyhyen tauon jälkeen äitini jatkoi: "Tämä tulee aikamoisena shokkitietona mutta minä ja Raye emme ole sinun biologisia vanhempiasi..."
Suuni levähti ammolleen: "MITÄ!?!?!?"
Äitini puri huultaan ja sanoi: "Oikea isäsi halusi että asia pidettäisiin salassa tähän päivään asti"
Ensimmäisenä mieleeni tuli muutama kysymys: "Eli Cindy ei ole oikeasti kaksoissiskoni eikä Caritakaan ole siskoni? Eikä sukunimeni ole oikeasti Rimsay?"
Äitini pudisti päätään: "Ei, he eivät ole siskojasi mutta he ovat serkkujasi eikä sukunimesi ole Rimsay, olet Isabella Alicia White"
En ymmärtänyt asiaa ollenkaan mutta onneksi en ehtinytkään pähkäillä asiaa kauaa omassa mielessäni kun äitini jatkoi: "Oikeat vanhempasi ovat Sophia Chloe Rimsay ja Sebastian Andrew White, Sophia oli siskoni ja isäsi... hän on... miten sen selittää... heitä kutsutaan monilla erinimillä, yleisin niistä on "suojelijat" mutta muita ovat "taistelijat", "vartijat" ja "soturit" ja heidät tunnistaa lapaluiden välissä olevasta syntymämerkistä, sellainen sinullakin on, siinä on kaksi siipeä... niinkuin enkelin siivet. Äitisi kuoli vähän syntymäsi jälkeen onnettomuudessa ja isäsi halusi että viettäisit lapsuutesi turvallisessa ympäristössä ja että kasvaisit kahden vanhemman kanssa ja sisarusten, siksi hän ei voinut pitää sinua vaikka olisi kovasti halunnutkin, mutta hän näki että elämäsi olisi parempaa meidän kanssa, ja siksi sinua ja Cindyä kutsutaan kaksosiksi, koska synnyitte lähes samaan aikaan, samana päivänä nimenomaan ja muistutatte toisianne myös niin kovasti..."
En saanut jälleen hetkeen sanoja suustani sillä olin niin hämmentynyt. Olin elänyt koko elämäni epätietoisuudessa ja enkä ikinä ollut tavannut oikeita vanhempiani, paitsi tietysti aivan vauvana.
Koska en sanonut mitään Verona jatkoi: "Minä ja Raye aina rakastimme sinua kuin omana lapsena ja niinhän sinä olet meidän lapsemme... mutta toki aina erosit siskoistasi omalla tavallasi. Hoit pienenä erästä lausetta, jota isäsi oli sinulle kuiskinut korvaasi, lause oli kieltä jota heidän väkensä käyttää tietynlaisena salakielenä, kieli on gaeli, hän kuiskasi sinulle lausetta "Tha gaol agam ort" mikä tarkoittaa että minä rakastan sinua, lisäksi olet saanut kauneutesi, meripihkan väriset silmäsi ja tapasi puhua äidiltäsi, mutta luoteen olet täysin ottanut isältäsi. Sait isältäsi myös nopeutesi ja voimasi. Luoteesi on niin erilainen kuin Cindyn ja Caritan, olet aivan yhtä pippurinen ja peloton kuin isäsi, hän olisi sinusta niin ylpeä. Sinusta oli aivan turhaa kuoria esiin prinsessaa, koska oli päivänselvää että olet luoteeltasi niin isäsi kaltainen ja että viihdyt vaaroissa ja toiminnassa... siksi annoimme Rayen kanssa lopulta sinun lähteä kulkemaan täysin omaa tietäsi, isäsi jalanjäljissä. Isäsi viihtyy metsissä, toiminnassa ja vaaroissa aivan kuten sinäkin ja rakastaa metsästystä, jousiammuntaa ja miekkailua."
"Äitisi ja isäsi tapasivat hyvin nuorina, 16 vuotiaina ja rakastuivat täysin toisiinsa, vanhempamme eivät tietenkään pitänyt siitä että äitisi hurahti täysin soturiin ja he saivat sinut 18-vuotiaina niinkuin minäkin Cindyn."
Mietin asioita tovin päässäni ja sitten kysyin jälleen, nielaisin ja avasin suuni: "Isäni on yhä elossa?"
Verona nyökkäsi: "Todennäköisesti. Minulla vain ei ole mitään tietoa missä hän on. Suojelijat liikkuvat usein paikasta toiseen"
Verona vihelsi sitten ja vartija toi Veronalle puisen laatikon jonka kanteen oli kaiverrettu kaunokirjoituksella: Isabella Alicia White.
Verona ojensi laatikon minulle.
"Isäsi halusi antaa sen sinulle ja lisäksi...", Verona vihelsi jälleen ja Honey-koira juoksi luokseni häntä iloisesti heiluen ja haukahtaen.
"Hän halusi myös Honeyn sinulle, koira on kasvanut kanssasi pennusta asti ja nukkui tiiviisti vieressä pienestä asti", Verona sanoi ja hymyili ja minä hymyilin takaisin.
"Rakastan sinua", minä sanoin ja Verona sanoi saman lauseen takaisin ja halasimme.
Päästettyään irti Verona katsoi minua silmiin ja sanoi: "Pidä huoli itsestäsi"
Nyökkäsin ja sitten Verona lähti takaisin hevosten luokse ja pyysi Cindyn ja Caritan myös ratsaille ja kolmikko katosi näkyvistäni vartijat perässään takaisin kohti satamaa ja laivaa jonka mastossa lepatti valtion lippu.
Puristin laatikkoa käsissäni ja lähdin kulkemaan takaisin huoneeseeni.
Perillä huoneessani Honey pisti makaamaan matolleni ja minä istahdin petaamattomalle sängylleni ja avasin laatikon kannen.
Laatikon sisällä oli koru, mikä oli kivilaatta jossa oli kahden enkelisiiven kuva ja siinä luki: "suojelija". Laatikossa oli myös toinen koru joka oli täysin erilainen, se oli violetti jalokivi jonka sisällä oli kolmiuloitteinen valkoinen susi. Laatikossa oli myös tutti jossa luki: "Bella". Seuraavaana laatikossa oli pehmo, mikä oli lohikäärme. Viimeisimpinä oli kaksi litteää asiaa. Toinen oli kuva, joka oli kuvapuoli alaspäin. Kuvan takapuolella luki: "Sebastian, Sophia ja pikku Isabella"
Käänsin kuvan käsi täristen ja silmäkulmastani vieri poskeani pitkin kyynel.
Kuvassa olivat vanhempani ja minä sekä Honey.
Isäni Sebastian oli kuvan vasemmassa laidassa, hänellä oli tummanruskeat hiukset ja hän oli lihaksikas ja hänellä oli yllä soturin varusteet. Äitini oli aivan isäni kyljessä kiinni ja hänen sylissään olin minä.
Äitilläni oli samanlaiset silmät, ruskehtavat hiukset ja samanlainen hymy kuin minulla. Hän näytti todella kauniilta vaalean sinisessä mekossaan ja päässään oleva kukkaseppele päässään.
Honey oli pentu ja saksanpaimenkoira istui kiltisti meidän edessämme.
Kasvoilleni nousi hymy ja pidin kuvaa tovin käsissäni ja tuijotin sitä.
Viimeisenä laatikon pohjalla oli kirjekuori. Avasin sen ja otin kirjeen esille. Siinä luki: "Isabella Alicia White".
Avasin paperin ja aloin lukea:
"Hei rakas prinsessani. Nyt kun luet tätä olet nuori kaunis aikuinen nainen. Olet vähän päälle yhdeksäntoistavuotta. Halusin että saat tietää meistä vasta nyt tänä kyseisenä päivänä ja tänä kyseisenä vuonna. Tänä päivänä äitisi kuoli yhdeksäntoista vuotta sitten, minä ikävöin häntä kovasti ja tiedän että hän olisi sinusta aivan yhtä ylpeä kuin minäkin olen. Me rakastamme sinua aivan älyttömän paljon. Olet meidän oma tähtemme joka loistaa kirkkaammin kuin kukaan muu. Toivon että ymmärrät miksi pidin asian salassa ja miksi annoin sinulle elämän ilman minua. Halusin sinulle hieman normaalimman elämän ja enemmän kuin mitään muuta halusin sinun olevan turvassa. Me tulemme varmasti tapaamaan toisemme, olen siitä varma, joskus kun aika on oikea. Haluan että seuraat unelmiaisi ja elät sellaista elämää kuin haluat ja että olet onnellinen. Äläkä luulekaan etten olisi ikinä käynyt luonasi, voin sanoa että olen pitänyt sinua usein silmällä. Rakastan sinua. Rakkaudella isäsi, Sebastian."
Silmistäni alkoi jälleen vuotaa kyyneliä.
En tiennyt mitä ajatella. Kaikki nuo asiat olivat tulleet aivan yllättäen ja lisäksi minulla oli edelleen suuri huolen aihe sydämeni päällä ja nyt sain tietää jotain yllättävää elämästäni.
Aihe: Luku 16. Järisyttäviä uutisia 
Su Tammi 08, 2017 12:28 am
Nyt odotan innolla jatkoa, ja mitä muuta matkan varrella paljastuukaan 
